Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tervetuloa kulkija!

Blogikirjoitukset

<  1  2  3  4  >
Dysforiasta
23.05.2018 13:40 | Noel

Mulla on viime aikoina ollut vähän rankkaa (tuntuupa vaikeelta myöntää se). Oon kärsinyt keskimääräistä enemmän dysforiasta, sekä sosiaalisesta että kehodysforiasta. Se on vienyt hirveästi energiaa viime viikkojen ajan, enkä siksi ole jaksanut tännekään kirjoittaa. 

Siltä varalta, ettei dysforia ole käsitteenä tuttu, puhutaanpa vähän siitä. Dysforia tarkoittaa siis euforian, hyvän olon tunteen, vastakohtaa. Kun käsite liitetään sukupuoli-identiteettiin, tarkoittaa se eräänlaista ahdistusta omasta identiteetistä suhteessa ympäristöön. Dysforia voidaan jakaa sosiaaliseen ja kehoon liittyvään. Kehodysforia tarkoittaa sukupuoli-identiteetin ja kehon välisestä ristiriidasta aiheutuvaa ahdistusta. Sosiaalinen dysforia tarkoittaa sukupuoli-identiteetin ja ihmisten havaintojen mahdollisen ristiriidan aiheuttamaa ahdistusta. 

Itse kärsin ja olen kärsinyt jo vuosia molempien dysforiatyyppien kanssa. Usein kehodysforiaa pidetään sosiaalista dysforiaa merkittävämpänä ja suurempana ongelmana, mutta ainakin itselläni ne menevät toisin päin. Kehodysforia on kyllä arjessani läsnä, mutta mulla on sen kanssa elämiseen ja sen vähentämiseen keinoja, toisin kuin sosiaaliseen dysforiaan. 

Millaista sosiaalisen dysforian kanssa eläminen sitten on? Kotona ollessani tuskin ajattelen sukupuoltani kertaakaan, mutta heti ulko-ovesta ulos astuessani se pomppaa mieleeni. Ihmisten katseet tuntuvat epämiellyttäviltä, mikä todennäköisesti suurimman osan ajasta johtuu vain ja ainoastaan omista liian pitkälle viedyistä tulkinnoista. Minua pelottaa, että ihmiset näkevät minut naisena. Kyllä, ihan tuntemattomienkin mahdolliset havainnot ahdistavat. Välillä tuntuu, ettei oikein voi olla oma itsensä, kun pitää jotenkin näyttäytyä erityisen maskuliinisena, ettei kukaan vain ajattele, että tuo tuossa on nainen.

Sosiaalisen dysforian vuoksi olen identiteettini kanssa hyvin avoin. Kerron uusille tuttavuuksille identiteetistäni mahdollisimman pian, sillä se helpottaa oloani heidän seurassaan. Välillä mua pelottaa, että muut ajattelevat mun tuovan liikaa identiteettiäni esille, mutta kun on kyse omasta hyvinvoinnistani, pidän tavastani kiinni jatkossakin.

P.S. 2000 kävijää, kiitos jokaiselle!


( Päivitetty: 23.05.2018 13:46 )

 - Noel | Kommentoi



Miltä väärinsukupuolittaminen tuntuu?
10.05.2018 19:56 | Noel

Muunsukupuolisena joutuu kohtaamaan vääriä oletuksia sukupuolen suhteen oikeastaan päivittäin. Mä en oikeastaan hirveän montaa kertaa päivässä ole tietoinen omasta sukupuoli-identiteetistäni, ellei joku toinen ihminen tee mua siitä tietoiseksi joko tahallaan tai tahattomasti. Miettikää vaikka omalla kohdallanne, miten usein ootte tietoisia sukupuolestanne? Ajatteletteko nukkumaan mennessä, että minä tässä nyt sukupuolen x edustajana menen nukkumaan? Tuskin.

Sukupuoli on mun arjessa läsnä oikeastaan ainoastaan silloin, kun joku ottaa sen puheeksi tai tekee väärän oletuksen. Me ihmiset lokeroidaan toisiamme luontaisesti, se auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään maailmaa paremmin. Vaikka ymmärrän tämän, tuntuu väärinsukupuolittaminen joka kerta yhtä pahalta, vaikka se olisi vahinko. Siitä tunteesta on lähes mahdotonta saada sanoilla kiinni. Siitä tunteesta on mahdotonta erkaantua järkeilemällä. Se on niin vahva, että se onnistuu ottamaan vallan musta joka ainoa kerta.

Tiedättekö sen tunteen, kun joku vähän vieras tai muuten epämiellyttävä ihminen koskettaa niin, ettei se todellakaan tunnu kivalta? Tulee jotenkin ontto olo ja alkaa puistattaa. Siinä menee sanattomaksi, kun sun henkilökohtaseen tilaan tunkeudutaan ilman sun lupaa. Siltä musta tuntuu, kun joku sukupuolittaa mut väärin.

Kun sen tilanteen kohtaa kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen, huomaa sen toistavan samaa kaavaa. Joka kerta pettyy yhtä paljon, siihen ei turru. Joka kerta vajoaa siihen samaan epätoivoon, ja miettii, että tuleeko ikinä sellaista päivää, jolloin ei tarvitse kokea sitä pettymystä, joka syö mua elävältä.

Marja Björkin kirjassa Poika tiivistetään tämä tunne niin täydellisesti, etten itse kykene sitä parempaan: "Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka itse tietäisi olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän." Juuri tuolta se tuntuu: kuin kukaan ei näkisi minua minuna tai kuulisi huutoani. Siltä se tuntuu, kun minua ei oteta vakavasti, vaikka olisinkin tuonut identiteettini ilmi. Pahimmalta se tuntuu, kun sen aiheuttavat läheiset ihmiset, jotka valitsevat uskoa ennemmin omaa mielikuvaansa minusta, kuin minua itseäni.

Mutta tiedättekö, miltä se tuntuu, kun joku kuuntelee, yrittää ymmärtää ja lopulta oppii näkemään minut minuna? Se tuntuu siltä, että elämäni todellakin on kaiken taistelun arvoista. 


( Päivitetty: 23.05.2018 13:46 )

 - Noel | Kommentoi



Miksi vaihdoin nimeni?
27.04.2018 21:49 | Noel

Jotkut teistä saattavatkin tietää, että vaihdoin syksyllä juridisen nimeni. Muutokseen reagoitiin suurimmaksi osaksi positiivisesti ja ymmärtäväisesti, mutta aivan kaikilta ei ymmärrystä herunut, eikä se varsinaisesti minua yllättänytkään. 

Miksi sitten vaihdoin nimeni? Minut määriteltiin syntymässä tytöksi/naiseksi, mikä luonnollisesti johti siihen, että vanhempani valitsivat minulle "naisen nimen." Elin nimeni kanssa pitkään tyytyväisenä, ennen kuin huomasin, ettei se tuntunutkaan omalta. Nuorempana jopa tykkäsin nimestäni jollakin tasolla, kunnes murrosiän loppupuolella se alkoi lähinnä ahdistaa minua. Nimi itsessään ei varsinaisesti ollut ahdistava, vaan sen kautta ihmisten tekemät oletukset ja minuun kohdistetut odotukset. Minut asetettiin jatkuvasti nimeni perusteella tiettyyn muottiin, johon en kokenut sopivani. Tunsin itseni vääränlaiseksi. Syntymänimeni ääneen kuuleminen tuntui vaikeammalta joka päivä. Se sai minut voimaan fyysisesti pahoin.

Haaveilin monta vuotta miehen nimestä, mutta tiesin sen jäävän haaveeksi, ellen hakeutuisi transpolille hormonihoitoihin. Lopulta otin käyttöön lempinimen, joka tuntui välittömästi omalta. Sekään ei kuitenkaan poistanut kaikkea nimiahdistustani. Aloin pelkäämään tilanteita, joissa minun piti esittäytyä juridisella nimelläni tai näyttää henkkarini. Minusta tuntui, että sain vieraan ihmisen kanssa olla oma itseni aina siihen hetkeen saakka, kun hän sai tietää nimeni. Siinä minä sitten seisoin voimattomana, kun toisella ihmisellä oli kädessään se epäreiluin ase minua vastaan. Oli nöyryyttävää toivoa, että välttyisi osumalta.

Kun syksyllä olin aloittamassa opinnot yliopistossa uusien ihmisten keskellä, juridinen nimeni ahdisti minua aivan uudella tasolla. Aloin selvittää, miten voisin vaihtaa nimeni, ja millaisia vaihtoehtoja olisi. Tarkoituksena oli saada nimi, joka ei ahdistaisi minua, eikä saisi ihmisiä olettamaan sukupuoltani. Lopulta rakastuin nimeen Noel. 

Nimeni vaihtaminen paransi elämänlaatuani huomattavasti. On tietysti harmi, etteivät kaikki minulle läheiset ihmiset ymmärtäneet ratkaisuani, mutta sekuntiakaan en ole siitäkään huolimatta päätöstäni katunut. Tunnen oloni enemmän minuksi kuin koskaan ennen, enkä juuri nyt keksi, mikä olisi sitä arvokkaampaa.

Nykyään en pysty hillitsemään hymyäni, kun jossain kysytään nimeäni tai pyydetään näyttämään henkkarit. Enkä ole kertaakaan kirjoittanut nimmariani väärin! Olen todella ylpeä nimestäni ja siitä, että uskalsin viimein toimia oman tahtoni ja hyvinvointini mukaan! Itsellenihän minä elämääni elän.

P.S. Kaikki sukupuolivähemmistöjen edustajat eivät koe tarvetta vaihtaa juridista nimeään. Minulle se oli elinehto.

 


( Päivitetty: 23.05.2018 13:45 )

 - Noel | Kommentoi



Alun epävarmuutta
21.04.2018 21:11 | Noel

Jos et ole vielä lukenut ensimmäistä blogitekstiäni, skrollaa vähän alas päin! :)

Blogin julkistamishetki on käsillä, ja huomaan viivytteleväni odottaen sitä oikeaa hetkeä. Olen nyt pari päivää tutkaillut ajatusketjujani tähän liittyen ja tehnyt mielenkiintoisia havaintoja.

Olen ollut pääasiassa innostunut tästä projektista, mutta jännitys ja pelko kuuluvat tietysti tapani mukaan asiaan. Olen kuitenkin yllättynyt joistakin ajatuksistani. Minun on ollut tarkoituksena julkaista linkki tänne sekä twitter- että instagram-tililläni. Näistä jälkimmäinen tuntuu todella kuumottavalta. Helpottaakseni suunnitelmani toteuttamista, prosessoin nyt pelkoni tähän.

"Sen jälkeen, kun julkaisen tän blogin osoitteen mun somessa, tänne eksyy varmasti paljon tyyppejä, jotka tuntee mut. Jotkut teistä on tutustunu muhun parin viimeisen vuoden aikana, toiset taas on saattanut tuntee mut vaikka alakoulusta asti. Te  jälkimmäiset kuumotatte mua. Mä en oo ollu teille välttämättä koskaan ulkona kaapista somen ulkopuolella, ja te voitte kokee tän jutun tosi eri tavalla kuin ne, jotka on vasta tutustunu muhun. Tässä teille pari sanaa. Mä en oo aina ollut Noel, mut mä oon aina ollu sama ihminen kun nyt. Mä en oo koskaan ollu tyttö enkä poika, vaan oon aina ollu mä. Mulla ei vaan aina oo ollu mahdollisuutta tajuta sitä tai sanoja kuvata mun kokemusta. Oon onnellisempi kuin ikinä ennen elämässäni. Mä saan ja uskallan olla oma itseni, enkä anna muiden vaikuttaa siihen enää - toisin kuin ennen.  Uskon, että moni teistä ottaa tän koko jutun ihan positiivisesti, mutta uskon myös, että joukkoon mahtuu muutamia, jotka hämmentyy tosi paljon tai pitää mua jotenkin outona feikkinä, joka hakee turhaa huomiota. Tai sitten puhun vaan omista epävarmuuksista, en tiedä, eikä sillä oikeestaan oo edes väliä. Outouden myönnän, mutta feikkiyttä en kyllä itessäni tunnista. Haluan vain todeta, että teen tän kaiken vaan siksi, että mä ja muut muunsukupuoliset oltais vielä joskus tiedostettu osa yhteiskuntaa."

P.S. Tunnet mut tai et, suosittelen vähän tunnustelemaan omaa olotilaasi lukiessasi mun tekstejä, saatat oppia itsestäsi uutta! 


 - Noel | Kommentit (1)Kommentoi
<  1  2  3  4  >



RSS

©2018 Munlaista elämää - suntuubi.com