Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tervetuloa kulkija!

Blogikirjoitukset

Miltä väärinsukupuolittaminen tuntuu?
10.05.2018 19:56 | Noel

Muunsukupuolisena joutuu kohtaamaan vääriä oletuksia sukupuolen suhteen oikeastaan päivittäin. Mä en oikeastaan hirveän montaa kertaa päivässä ole tietoinen omasta sukupuoli-identiteetistäni, ellei joku toinen ihminen tee mua siitä tietoiseksi joko tahallaan tai tahattomasti. Miettikää vaikka omalla kohdallanne, miten usein ootte tietoisia sukupuolestanne? Ajatteletteko nukkumaan mennessä, että minä tässä nyt sukupuolen x edustajana menen nukkumaan? Tuskin.

Sukupuoli on mun arjessa läsnä oikeastaan ainoastaan silloin, kun joku ottaa sen puheeksi tai tekee väärän oletuksen. Me ihmiset lokeroidaan toisiamme luontaisesti, se auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään maailmaa paremmin. Vaikka ymmärrän tämän, tuntuu väärinsukupuolittaminen joka kerta yhtä pahalta, vaikka se olisi vahinko. Siitä tunteesta on lähes mahdotonta saada sanoilla kiinni. Siitä tunteesta on mahdotonta erkaantua järkeilemällä. Se on niin vahva, että se onnistuu ottamaan vallan musta joka ainoa kerta.

Tiedättekö sen tunteen, kun joku vähän vieras tai muuten epämiellyttävä ihminen koskettaa niin, ettei se todellakaan tunnu kivalta? Tulee jotenkin ontto olo ja alkaa puistattaa. Siinä menee sanattomaksi, kun sun henkilökohtaseen tilaan tunkeudutaan ilman sun lupaa. Siltä musta tuntuu, kun joku sukupuolittaa mut väärin.

Kun sen tilanteen kohtaa kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen, huomaa sen toistavan samaa kaavaa. Joka kerta pettyy yhtä paljon, siihen ei turru. Joka kerta vajoaa siihen samaan epätoivoon, ja miettii, että tuleeko ikinä sellaista päivää, jolloin ei tarvitse kokea sitä pettymystä, joka syö mua elävältä.

Marja Björkin kirjassa Poika tiivistetään tämä tunne niin täydellisesti, etten itse kykene sitä parempaan: "Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka itse tietäisi olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän." Juuri tuolta se tuntuu: kuin kukaan ei näkisi minua minuna tai kuulisi huutoani. Siltä se tuntuu, kun minua ei oteta vakavasti, vaikka olisinkin tuonut identiteettini ilmi. Pahimmalta se tuntuu, kun sen aiheuttavat läheiset ihmiset, jotka valitsevat uskoa ennemmin omaa mielikuvaansa minusta, kuin minua itseäni.

Mutta tiedättekö, miltä se tuntuu, kun joku kuuntelee, yrittää ymmärtää ja lopulta oppii näkemään minut minuna? Se tuntuu siltä, että elämäni todellakin on kaiken taistelun arvoista. 


( Päivitetty: 23.05.2018 13:46 )

 - Noel

<< Takaisin



Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme plus viisi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




RSS

©2018 Munlaista elämää - suntuubi.com